Asioita, joita en tehnyt vuonna 2018

Kirjailijaelämä on toisinaan hyvin nurinkurista. Niinä vuosina, kun ulospäin näyttää, ettei ura etene mihinkään, saattaakin kirjailijan sisällä tapahtua eniten. Uutta tekstiä syntyy, ideat rullaavat, suuret pinnan alla piileskelevät visiot ja unelmat muotoutuvat — mutta katsojilta salaa. Sitten taas siinä vuosina, kun ulospäin näyttää että vauhti on huima, julkisuutta ja kirjoja tulee tykittämällä ja some hehkuu tykkäyksiä, totuus pinnan alla saattaa taas olla toinen. Ehkäpä uutta tekstiä ei hypetyksen keskellä synnykään. Ehkä paineet ja rima nousevat liian korkealle. Ehkä kaikkea kivaa on niin paljon, että niillä onnistuu uuvuttamaan itsensä.

Kaiken kaikkiaan: kirjailijan urasta on hyvin vaikea päätellä mitään sen perusteella, miltä ulospäin näyttää juuri hetkellä X.

Näkyvyys, myynnit, apurahat ja kustannussopimuksetkin ovat loppujen lopuksi pintaa, ulkoisia juttuja, jotka riippuvat paljon tuurista ja sattumastakin ja muiden ihmisten tekemisistä. Olennaisin tapahtuu pinnan alla: Kirjoitanko sitä, mitä todella haluan kirjoittaa? Tiedänkö, mitä haluan kirjoittaa? Kehitynkö kirjoittajana? Antaako tämä tarina jotakin minulle – ja maailmalle? Säilyykö työssäni kirjoittamisen ilo?

Hankalia, vähän tylsiä ja kliseisiäkin kysymyksiä. Vaikeasti mitattavia. Sellaisia, että niihin joutuu aina palaamaan uudestaan. Blääh. Sellainen fiilis niiden äärellä välillä tulee: blääh. Olisi paljon helpompaa tuijottaa vain niitä pintajuttuja, niitä joita voi laskeskella, niitä joista voi listata tiedot Exceliin ja piirtää kehityskäyrän. 100 euroa lainauskorvausta viime vuonna, 400 euroa tänä vuonna.

Mutta kirjailijaelämä on nurinkurista.

Se, mikä tapahtuu pinnan alla, on vaikeaa ja vaivalloista, mutta samalla koko jutun pointti.

Siksi ajattelin kokeilla koota vuoden päätteeksi nurinkurisen listan. Vuonna 2018 minä…

1. En julkaissut yhtäkään kirjaa.

Tämä ei ole ulkoisen uran kannalta mitenkään huolestuttavaa, koska seuraava kirja on jo tiedossa ja se ilmestyy jo maaliskuussa. Tämä ei myöskään missään nimessä ole huolestuttavaa sisäisen toiminnan kannalta, koska tuota noin — voitte varmaan kaikki aistia tässä kirjoituksessani ”pientä” väsymistä ja kyynistymistä kirjoittamista kohtaan juuri nyt. Tauko tuli tarpeeseen! Eikä tunnu pitkältä tauolta ollenkaan! Koska en julkaissut yhtäkään kirjaa, minulla oli mahdollisuus palata takaisin juurille, miettiä mistä tässä hommassa on kyse, muistuttaa itseäni siitä miksi teen tätä, jne. Ilman sitä ulkoista hälyä, mikä kirjan julkaisusta olisi seurannut.

Myönnettäköön, että tänä vuonna minulta ilmestyi kuitenkin kolme (3) novellia, joiden valmistumisesta olen hirmuisen iloinen. Ensin ilmestyi Tähtivaeltaja-lehdessä aavikkofantasiamaailmaani sijoittuva Hiekan suutelema. Sitten toinen aavikkofantasia Särö tuli Osuuskumman Naamiot-antologiassa. Särö kertoo rakkaan Käärmeiden kaupunki -romaanini rakkaasta henkilöstäni Arrysta. Särö oli tavallaan huijausnovelli (monessa merkityksessä, heh, kertoohan se muotoaan muuttavasta huijarista): pääsin kirjoittamaan vielä lisää Arrysta ja avaamaan hahmon taustatarinaa lisää. Minun ei tarvinnut päästää irti Arrysta ihan vielä! Uusia spin off -tarinoita ei nyt ole suunnitteilla (ahahahahaha, se vaatisi sitä, että uusia ideoita ylipäätään syntyisi). Mutta ehkä vielä joskus!

Samoin tänä vuonna ilmestyi Tutkan julkaisemassa Valitut-antologiassa novelli, jonka työllä ja tuskalla olen kirjoittanut ja jossa on Sauli Niinistö minäkertojana. Jep. Suomen presidenttien salaisesta X-files-henkisestä historiasta kertova novelliantologia on ollut erikoisin ja paras antologiahanke, johon olen päässyt mukaan. Kiitos siitä Tutka ja antologian toimittaja Pasi Karppanen.

Kaikki nämä novellit oli kirjoitettu jo suunnilleen vuoden 2017 aikana, eli tänä vuonna näiden osalta oli edessä se hedelmien poiminta, ei istutusvaihe.

2. En ole kirjoittanut UUTTA käsikirjoitusta.

Siis uuden uutta. Ei sitä, joka on ilmestymässä maaliskussa — uskokaa kun sanon, että se ei ole minulle enää ”uutta” nähnytkään. Uusi käsikirjoitus tarkoittaisi ihan uutta, kutkuttavaa, arvoituksellista, aukkoja täynnä olevaa, kysymysmerkkitarinaa. Uutta tarinaa, johon syntyisi se suuri palo ja polte, se joka aiemminkin on pakottanut minut kirjoittamaan läpi kaiken maailman päivätöiden ja tohinoiden ajatuksella ”Kirjoita kaikesta muusta huolimatta.” En ole kirjoittanut uutta käsikirjoitusta, koska sen aika ei ole vielä. Tuntuu, että minulla ei ole tässä vastaan sanomista, voin ainoastaan oppia hyväksymään asian — jos opin.

En ole myöskään kirjoittanut uusia novelleja. Vaikka kuinka kaivelen ja mietin, niin totta se on, ei ole yhtäkään novellia nyt tekeillä, tarjolla eikä editoitavana. Ei istutettu mitään, minkä hedelmiä kohta poimisi. Jokin muu on vienyt tilan näiltä jutuilta.

3. En oppinut kirjoittamaan kirjoja.

Yritän tiivistää tämän nyt jotenkin järkevästi, hmm…. Siis. Tarkoitan tällä otsikolla sitä, että en vieläkään (enkä varmasti koskaan) päässyt sellaiseen vaiheeseen kirjailijanuraa, että homma toimisi rutiinilla. Että yhden kirjan valmistuessa tietäisi, että seuraavakin syntyy ja valmistuu. Että apurahan kolahdus tilille ja vapautuminen päivätöistä varmistaisivat sen, että aika tulee takuulla käytettyä kirjan kirjoittamiseen ja tekstiä syntyy tasatahdilla. Kaikesta tämän päivityksen masentavuudesta huolimatta haluan korostaa, että kirjailijanurani on tähän asti ollut melkoista nousukiitoa, kun sitä todella tarkastelee: Olen 33-vuotias, olen julkaissut 5 kirjaa ja kuudes on tulossa ihanjust, olen julkaissut melkein joka vuosi. Olen tehnyt sikana hommia kirjoittamisen eteen 100-prosenttisella varmuudella että haluan kirjoittaa — ja se työ on tuottanut tulosta, julkaisuja, apurahoja, soppareita, ym. ym. Be careful what you wish for, olen saanut just sen mitä toivoinkin! Kokonaisuudessa positiiviset jutut siis voittavat negatiiviset monenkertaisesti, enkä voi valittaa niistä olosuhteista, jotka minulla juuri nyt kirjoittamiseen on.

Mutta nyt, kuudennen kirjan ilmestymisen kynnyksellä, olen vain saanut oppia kirjoittamisesta tämän: Mikään ei ole varmaa. Kirja ei synny rutiinilla eikä vanhojen tottumusten mukaan, vaan joka kerta, edelleen, on osattava heittäytyä uuteen samalla rohkeudella kuin ensimmäisellä kerrallakin. En ole löytänyt maagista ratkaisua siihen, miten kirjoitusprosessin hankaluudet selättäisi, miten juoni naksahtaisi kerralla kuntoon, miten tarinaan syntyisi ”se jokin”. Not gonna happen, olen joutunut toteamaan itselleni, mitään ratkaisevaa kikkaa ei yksinkertaisesti ole. Kirjailijanura on sitä, että kiipeää omassa fantasiamaailmassaan yhä uusien ja yhä korkeampien vuorten ylle ja uusiin maihin, mutta taikasormusta ei tule vastaan. Kunnioitukseni niitä kirjailijoita kohtaan, jotka ovat vaikkapa 20 vuotta jo julkaisseet kirjan per vuosi, on noussut huimasti. Huh huh mikä ammattitaito, mikä kestävyys! Miten he sen tekevät? Siinä riittää ihmeteltävää, mutta harmillisen usein tuo pitkä puurtaminen jää mediassakin räiskyvien esikoiskirjailijatarinoiden varjoon. Ei pitäisi ikinä ottaa itsestäänselvyytenä, että joku vuorenvarma kirjailija X tahkoo dekkarisarjaansa yhden uuden kirjan joka vuosi. Genrestä ja tyylistä riippumatta se on ihan huikea suoritus — joka kerta.

4. En ole luovuttanut.

No niin, perhana, pääsinpäs tähän kohtaan. Nyt kerron, mitä olen… tai siis en ole tehnyt vuonna 2018. En ole tehnyt mitään muuta kuin romaania nimeltä Ikuisesti, siskoni. Jos nyt pikkuisen liioitellaan uudenvuoden kunniaksi. Mutta oikeasti, kun yritin tässä katsahtaa taaksepäin (samalla kun some täyttyy erilaisista vuoden päätös- ja aloituspostauksista koonteineen), minun on hyvin vaikea muistaa muuta kuin tämä kässäri. Tammikuussa sain palautetta kustannustoimittajalta. Että kirjan idea on, edelleen, hyvä — mutta jotakin puuttuu, entä jos jotakin vietäisiinkin pidemmälle. Viikon sisällä palautteesta romahdin, keksin idean ja nousin. Sitten aloin kirjoittaa. Koko kevään kirjoitin, välissä hoidin opetushommia joista tuskin muistan mitään, kirjoitin, ja minä en ole mikään tajunnanvirtakirjoittaja — en koskaan kirjoita nopealla tahdilla paljon. Paitsi viime keväänä. Oli pakko, joka tuli sekä ulkoa että sisältä. Halusin ehtiä deadlineen ja halusin, OMG miten paljon halusin saada tämän romaanin tarinan (oikean tarinan, jonka tammikuussa olin keksinyt) ulos systeemistäni. Hyväksi todettu ja toimiva kirjoitustahtini on 10 sivua viikossa. Viime keväänä se tuplaantui.

Huhtikuussa kävin Skotlannissa hakemassa matskua kirjoittamiseen, kuva sieltä.

Kesällä odotin hetken palautetta.

Mielessäni kävi ajatus, että joskus voisi kirjoittaa jotain muutakin.

Sitten sain palautetta.

Sain kustannussopimuksen.

Sain ison läjän palautetta ja sitten luin tekstini, täytin kässärin post it -lapuilla, istuin hellepäivät ulkona katoksen alla ja kävin läpi lappujani ja tein kässärille jotain, hyvä jos enää muistan mitä. Ai niin, kirjoitin siihen uuden lopetuksen.

Odotin palautetta.

Sain ison läjän palautetta.

Ajattelin luovuttamista mutta ***läjä kirosanoja tähän*** en luovuttanut. Olisi kliseistä ja omahyväistä sanoa, että ”en ole luovuttaja”. Valhekin se olisi. Olen luovuttanut aika monta juttua elämässäni ja vielä useammasta olen ollut epävarma. Mutta mitä kirjoittamiseen tulee, siihen on vain (ainakin tähän asti) aina löytynyt sellainen tietty järkähtämätön varmuus että menen läpi ihan mistä vain.

Kuudestoista päivä joulukuuta lähetin kässärin uuden version jälleen kustannustoimittajalle. Nyt on kolmaskymmenesensimmäinen ja mietin, mihin tämä vuosi kului. Tiedän, että duunia on edelleen edessä, siihen päivään asti kun kirja on pihalla. Mutta tuntuu ihan käsittämättömän hyvältä, että en luovuttanut! Missään tähanastisista käänteistä, enkä aio luovuttaa ennen kuin se julkaisu on pihalla. Vaikka olisi viimeinen tekoni niin Ikuisesti, siskoni ilmestyy keväällä. Muahaha, joo vähän dramaattista. Mutta what can I say, tämä homma on täyttänyt minun koko vuoteni, joten viimeisenä päivänä saa kai olla pikkuisen ylidramaattinenkin.

Sitten jäljellä ei enää olekaan muuta kuin ensi vuoden odottelu. Minulla on kovat odotukset, kirjailijauran tavoitteita on tasan kaksi: 1) Julkaista Ikuisesti, siskoni ja 2) Löytää taas kirjoittamisen ilo.

Ja sitä iloa toivon ja toivotan jokaiselle kirjoittajalle. Löytäkää se! Pitäkää siitä kiinni! Liimatkaa se kasaan post it -lapuilla, laittakaa äitinne kehumaan tekstiänne, kalastakaa itsellenne tykkäyksiä, tehkää MITÄ VAIN, että se ilo säilyy! Muita sääntöjä ei ole.